Pauline Oliveros: Tuning Meditation

Pauline Oliveros teki pitkän ja uraauurtavan elämäntyön yhdysvaltalaisella nykymusiikkikentällä. Houstonilaissyntyinen säveltäjä opiskeli San Franciscossa ja kuului 50-luvulta kaupungissa vaikuttaneeseen taiteilijayhteisöön. Hänet palkittiin lukuisin tunnustuksin ja elämäntyöpalkinnoin sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa. Oliveros tutki Amerikan alkuperäiskansojen kulttuureja ja itämaisia uskontoja 70-luvulta lähtien. Tästä syntyi kokoelma meditatiivisia improvisaatioita (Sonic Meditations, 1972), joiden tarkoitus oli rohkaista osallistujia löytämään oma musikaalisuutensa. Oliveros pyrki edistämään improvisaatioon ja meditaatioon pohjaavaa ”syvää kuuntelemista” avittaakseen itsehavainnointia ja -reflektiota. Hän meni myös pitkälle tutkaillessaan musiikillista ajatuksenvälitystä sekä jopa telepatiaa. Meditaatiot olivat Oliverosille musiikillista aktivismia sekä subjekti–objekti- ja esiintyjä–yleisö-suhteiden purkamista.

Missy Mazzoli: Vespers for violin, Tooth and Nail, A Thousand Tongues, Lies You Can Believe In

Bostonin yliopistossa, Yalessa ja Haagin kuninkaallisessa konservatoriossa koulutuksensa saanut Missy Mazzoli tekee laaja-alaista uraa säveltäjänä. Hän on kirjoittanut teoksia useille Yhdysvaltain tärkeimmille klassisen musiikin yhtyeille, orkestereille ja oopperataloille. Mazzoli on työskennellyt myös genrerajoja ylittävissä yhteistyöprojekteissa, kosketinsoittajana yhtyeessään Victoire sekä television (Mozart in the Jungle), yleisötyön ja sävellyksenopetuksen parissa. Vespers for Violin (2014) toi Mazzolille ensimmäisen Grammy-ehdokkuuden parhaan klassisen sävellyksen kategoriassa.

Tooth and Nailia (2010) inspiroi uzbekistanilainen musiikkiperinne, jossa munniharpulla on suuri rooli. Harpun kaikukoppana toimii soittajan oma suu, jonka tiloja säätelemällä muusikko luo melodioita sekä sointeja. Sävellyksen taustanauha on koostettu valtaosin alttoviulusampleista, jolloin muusikko voi soittaa kontrapunktia oman soittimensa kanssa.

A Thousand Tongues (2017) on sellisti–vokalisti Jody Redhagen tilausteos. Kappale on kompakti vastaus Stephen Cranen (1871–1900) tekstiin: ”Yes, I have a thousand tongues, / And nine and ninety-nine lie. / Though I strive to use the one, / It will make no melody at my will, / But is dead in my mouth.” Crane oli yhdysvaltalainen novellisti ja sotakirjeenvaihtaja. Hän yritti hakeutua toimittajaksi Kuuban itsenäisyyssotaan 1897, mutta Cranen laiva haaksirikkoutui matkalla. Kirjailija tunnetaankin tapahtumasta innoituksen saaneesta novellistaan The Open Boat.

Mazzolille Lies You Can Believe In -teoksen (2006) ”valkoiset valheet” eivät ole harhauttavaa sepitettä, vaan kuuluvat improvisoidun ja koristellun tarinankerronnan perinteeseen. Tällainen valhe ei ole säveltäjän mielestä pahantahtoinen, vaan kuuluu osaksi tarinoinnin inventiota, jossa kertomus on lopulta alkuperäistä tapahtumaa tärkeämpi. Sävellykseensä hän on ammentanut inspiraatiota modernista mustalaismusiikista, punkista ja elektronisesta ohjelmistosta sekä nykyaikaisesta bulgarialaisesta ja romanialaisesta kansanperinteestä.

Bryce Dessner: Tuusula, Skrik Trio

Bryce Dessner kuuluu sukupolvensa menestyneimpiin yhdysvaltalaissäveltäjiin. Hänet tunnetaan myös The National -yhtyeen kitaristina. Dessner on kirjoittanut teoksia lukuisille aikamme merkittävimmille klassisen musiikin yhtyeille sekä orkestereille. Hänet on palkittu vuonna 2016 Grammylla parhaasta kamarimusiikkiesityksestä sekä Grammy- ja Golden Globe -ehdokkuuksilla parhaista elokuvasoundtrackeista.

Tuusula (2016) on sävelletty sellisti Nicolas Altstaedtille Pekka Kuusiston johtamalla Meidän Festivaalilla. Luonnonmiljöö inspiroi Dessneriä kirjoittamaan soolon varsinaisen festivaaliohjelman ulkopuolella. Hän työsti teosta sanojensa mukaan hieman joka päivä, kunnes viikon lopuksi Altstaedt esitti tuoreen sävellyksen Sibeliuksen kastekappelissa.

Dessnerin mukaan Steve Reich on ollut Skrik Triolle (2017) vahva, joskaan ei ilmeinen inspiraation lähde. Hän on pohtinut Reichin valtavaa merkitystä nykyiselle yhdysvaltalaissäveltäjäpolvelle, sillä puoli vuosisataa sitten olisi ollut mahdotonta kuvitella amerikkalaisen säveltäjän omaavan Reichin kaltaista jalansijaa Euroopassa. Dessner onkin urallaan päässyt työskentelemään Reichin kanssa niin esiintyjänä kuin säveltäjänäkin. Muun muassa Electric Counterpointia hän pitää merkittävänä omalle kitarismilleen.

Skrik Trion sävellysajankohta oli Dessnerin elämässä intensiivinen jakso, sillä hänen esikoisensa syntyi samoihin aikoihin. Myös Donald Trump valittiin tuolloin Yhdysvaltain presidentiksi, mikä oli järkytys monelle paikalliselle taiteilijalle. Yoko Ono julkaisikin 20 sekunnin epätoivoisen huudon vastauksena vaalitulokselle. Dessnerin mukaan hänen sävellyksensä otsikko syntyi samassa hengessä ollen viittaus myös Edvard Munchin Huutoon (nor.skrik).

Trio alkaa ja loppuu lyhyellä borduunalla, jonka keskeyttävät rytmisesti vaihtelevan kompleksiset jaksot muusikkojen välistä vuorovaikutusta. Teoksessa painopiste vaihtelee dialogisesta ilmaisusta rytmiseen unisonoon, jolloin musiikki etenee koreografian lailla. Viulun viime tahdit viittaavat myös löyhästi Reichin Music for 18 musicians -teoksen päättävään harmoniseen kulkuun. Kaikkiaan teos hyödyntää tekniikoita, jotka voisivat liittyä György Ligetin maailmaan tai Witold Lutosławskin teoksiin. Rytmisesti ja muodollisesti se tukeutuu kuitenkin vahvasti Steve Reichin musiikilliseen kieleen.

Magnus Lindberg: Maguey de tlalcoyote

Magnus Lindberg kuuluu kansainvälisesti tunnetuimpiin suomalaisiin nykysäveltäjiin. Hän sai koulutuksensa Einojuhani Rautavaaran sekä Paavo Heinisen oppilaana Sibelius-Akatemiassa. Sittemmin Lindberg on säveltänyt aikamme merkittävimmille klassisen musiikin yhtyeille ja orkestereille. Hänet on myös palkittu muun muassa Suomi- ja Pro Finlandia -palkinnoin. Maguey de tlalcoyote (2018) on Trio Kuusisto–Sirota–Hohtin ohjelman tuorein teos. Otsikon maguey viittaa meksikolaiseen agaaveen, tlalcoyote puolestaan amerikanmäyrään. Teos rakentuu nousevalle viiden nuotin motiiville, jota käsitellään sävellyksellisesti muun muassa laajennuksin, inversioin ja fragmentoinnein.

Nico Muhly: Keep in Touch

Vermontista kotoisin oleva Nico Muhly sai sävellyskoulutuksensa New Yorkin Juilliardissa. Hän teki yhteistyötä Philip Glassin kanssa ja on noussut sittemmin merkittävälle uralle yhdysvaltalaisella nykymusiikkikentällä. Muhlyn sävellyksiin kuuluu lukuisia teoksia klassisen musiikin eri kokoonpanoille konserttisaleista oopperaan ja näyttämölle. Hän on tehnyt myös laaja-alaista, genrerajat ylittävää yhteistyötä sukupolvensa muusikoiden kanssa. Perinteisten klassisten areenoiden ohella Muhly on säveltänyt lisäksi Broadway-musikaaleihin sekä elokuviin.

Keep in Touch (2005) on lamentaatio ja chaconnemainen teos, joka jakautuu vapaiden kadenssien reunustamiin jaksoihin. Chaconne tarkoittaa alun perin basso-ostinatoon (yksinkertaisesti siis sointukiertoon) perustuvaa hovitanssia, joka inspiroi monia 1700-luvun säveltäjiä. Ostinatomuoto ei kuulu kuitenkaan yksinomaan Johann Sebastian Bachin tai Henry Purcellin tuotantoon vaan yhtä lailla myös eri pop- ja rock-idiomeihin. Vastaavia rakenteita voi kuulla esimerkiksi Nina Simonen levytyksillä tai Antony and the Johnsons -yhtyeestä tunnetun Antony Hegartyn tuotannossa.

Teoksessa Muhly sulauttaa kahden solistin, alttoviulistin ja nauhalta kuultavan Hegartyn äänet yhteen. Alton osuus korostaa soittimen heikkouksia, kuten epätasaista äänenlaatua sekä erikoista asemaa viuluperheen väheksyttynä keskilapsena. Perkussio-osuudet nauhalla on koostettu itse asiassa alton pienistä, vahingossa soiton lomassa syntyneistä äänistä.

Tekstit: Vera Plosila