Uuteen musiikkiin ihastumisesta

Teksti: Matti Nives
Kuva: Tomomi Adachi / Guillamme Kerherve

Sain juuri palautteen erääseen radio-ohjelmaani liittyen: ”Onpa ihanaa ihastua täysin päistikkaa uuteen musiikkiin!” Ai että, voiko asiaa paremmin enää ilmaista? Juuri tästähän on kyse, tai ainakin oma intohimoinen suhteeni musiikkiin perustuu juuri vastaavaan tuntemukseen. Uuden löytämisen mahdollistamiseen ja toisaalta rooliini uuden etsijänä, kuulijana ja kokijana.

Uutuus musiikissa ei ole aikasidonnaista. Vanha musiikkikin voi olla täysin uutta. Subjektiivisuus ja ”gut feeling” ohjaavat löytämistä, jolle ei ole rajoja. Kokonaisia artistien diskografioita voi ahmia kuten Netflix-sarjoja ikään, tai sitten hiljalleen yksi teos kerrallaan, reaaliajassa eteenpäin seuraten. Tai vaikka vain joku irrallinen palanen jostain sieltä. Kiinnostus ohjatkoon, tieto ja kokonaiskuva voi karttua sen ohessa jos on karttuakseen.

Nykyajan ilmiöihin ja hämmästyshakuisiin klikkiotsikoihin nojaavassa mediailmapiirissä on raikasta laittaa levy lautaselle tai streami rullaamaan ilman mitään ennakko-odotuksia, avoimena kohtaamiselle. Ei tarvitse välittää siitä onko ”kitaramusiikki kuollut” tai ”jazzin painopiste siirtynyt Eurooppaan”. Mikä genre? Aivan sama, kriitikot pohtikoot sitä jos haluavat. Musiikki ei kysele tai arvota, ei kuulijankaan siis tarvitse. 

Usein puhutaan ”helposta” tai ”vaikeasta” musiikista. Tämä tuo mieleeni vanhakantaisen ”kevyen” ja ”vakavan” erottelun, jota nykyään taitavat ylläpitää lähinnä kulttuurin rahoittajatahot. Hekään eivät tietääkseni onneksi erottele musiikkia sen oletetun kuuntelun vaikeusasteen mukaan. Käsitys, jossa instrumentaalimusiikki ja hieman vähemmän totuttua säkeistö-kertosäe-kaava noudattava teos olisi ”vaikeammin” kuunneltava on toki looginen ja ymmärrettävä, mutta myös tarpeeton. Vaikeus on kuulijan korvassa, siten myös helppous.

Muistan koulupoikana eksyneeni lukemaan WIRE-lehteä Jyväskylän kaupunginkirjastoon. Lehti ei tarjonnut valtavirran vasemman laidan vaihtoehtorockiin ja varhaiseen reppuräppiin paneutuneelle juurikaan tarttumapintaa. En tunnistanut yhtään lehden artistia nimeltä ja ne CD:t jotka onnistuin kirjastosta lehden vinkkejä seuraamalla löytämään olivat kummallista surinaa, pulputusta ja pihinää. Voin kertoa, että vaikeaa oli.

Tärkeä huomio: se oli aikaa ennen nykyaikaista internetiä. Musiikin kuuntelu on sittemmin mullistunut ja nyt Pan Sonic saattaa soida samalla soittolistalla Soundgardenin kanssa, jos joku on niin halunnut. Tuolloin nämä maailmat olivat kauempana toisistaan.

Helppous kokeellisen musiikin kuunteluun löytyi itselleni heti kun tajusin, että eihän kuulijan tehtävä ole tulkita tai ymmärtää musiikkia jollain tietyllä tavalla. Voi joko kuunnella tai olla kuuntelematta, ja antaa muiden asioiden tapahtua omalla painollaan. Sittemmin olen tilannut WIRE-lehteäkin keskeytyksettä vuodesta 2008 alkaen ja yhä kohtaan sen sivuilla viljalti itselleni täysin tuntematonta musiikkia. Se on täysin okei. Tai oikeastaan enemmän: se on musiikkisuhteeni elinehto.

Olen pohdiskellut yhdistäviä tekijöitä heille, jotka saavat iloa uudesta taiteesta – eli jostain tuntemattomasta, joka yllättää eikä ainoastaan viihdytä. Mielestäni keskeisin attribuutti on uteliaisuus. Päätelmä on erittäin lohdullinen: uteliaisuutta on kaikilla meistä. On täysin henkilöstä itsestään kiinni miten oman uteliaisuutensa kohtaa ja kuinka valloilleen sen päästää.

Festivaalit ovat oivia foorumeita uteliaisuudelle. Tietyllä maantieteellisesti keskittyneellä alueella tietyn lyhyehkön ajan kuluessa voi kohdata huomattavan määrän omaa uteliaisuuttaan ruokkivaa musiikkia. Musica nova on itselleni eräs alati janoisen uteliaisuuteni keskeisistä nesteytyspaikoista kotimaisessa kulttuurikalenterissa. Saamme kohdata uutta musiikkia vanhoille soittimille, Hietsu Is Happening! -illassa kuultavat Band Of Weedsin ”lajien välisen kantaatin” ja rajoja rikkovan japanilaisen Tomomi Adachin merkittävän vierailun, kirjoituskoneella soitettua musiikkia Klangforum Wienin konsertissa, lukuisia kiinnostavia keskusteluja musiikista, ja paljon muuta.

Myös ensimmäisestä WIRE-lehdestäni bongaamani Pan Sonicin jäsenenä tunnetuksi tullu Ilpo Väisänen esiintyy festivaalilla, joten loppuun eräs mieleen jäänyt jossain kuulemani lausahdus yhtyeen musiikista: ”Vaikeaa kuunnella, mutta vielä vaikeampaa olla kuuntelematta.”

Hassuttelun taustalla on tärkeä ydinasia. Kun luovumme ennakkoluuloistamme ja annamme uteliaisuudelle tilaa, yhtäkkiä uuden kuuntelu muuttuu suureksi nautinnoksi ja suloiseksi elämänlähteeksi, josta saamme ammentaa kerta toisensa jälkeen. On todellakin ”vaikeaa olla kuuntelematta”. Onneksi uusi musiikki ei lopu kenenkään siitä kiinnostuneen elämästä kesken, eikä yksi ihmiselämä riitä kaiken uuden kohtaamiseen. Tämän loputtoman moninaisuuksien virran äärellä koen suurta mielihyvää ja lohdullisuutta.

Kolme lisätärppiä Musica novan ohjelmistosta: