Taide parhaassa tehtävässään – haastattelussa Osmo Tapio Räihälä

Mikä on Musica nova Helsinki -festivaalin merkitys säveltäjille? Entäpä yleisön? Suomen Säveltäjien puheenjohtaja, säveltäjä Osmo Tapio Räihälä vastaili Suomen Säveltäjien projektisuunnittelijan Petra Piiroisen koottuihin kysymyksiin Musica novasta ja nykymusiikista. Keskustelun valituista paloista selviää muun muassa mikä on nuoren säveltäjän määritelmä, mitä festivaalin jälkeen parhaimmillaan tapahtuu, onko nykymusiikki vaikeaa ja mitä säveltäjä ajattelee tämän vuoden festivaalin Yhdessä-teemasta.

Petra: Suomen Säveltäjät ry on yksi Musica novan pääjärjestäjistä. Mikä on mielestäsi Musica novan merkitys ja rooli säveltäjille Suomessa?

Osmo Tapio: Vaikka säveltäjät keskimäärin liikkuvat ympäri maailmaa aika paljon, niin on silti sellainen tunne, että monia kansainvälisiä virtauksia on tullut Musica novan ja sitä ennen Helsinki Biennalen kautta Suomeen, joista merkittävä osa säveltäjistäkään ei välttämättä ole ollut hirveän hyvin perillä. Tämä perinteisesti on ollut sellainen festivaali, joka on esitellyt tehokkaalla tavalla Suomessa uusia tekijöitä ja uusia nimiä, ja usein on onnistunut tuomaan myös jo merkittävän uran tehneitä säveltäjiä ja esittäjiä Suomeen.

P: Tuleeko mieleen jotain erityisen mieleenpainuvaa kokemusta aikaisempien vuosien festivaaleilta?

OT: Kun itse muutin aikanaan takaisin Suomeen 35 vuotta sitten, rupesin käymään silloin 90-luvun alkupuolella silloisessa Helsinki Biennalessa. Varhainen kokemus vuodelta -93 oli Witold Lutoslawski johtamassa konsertillisen verran Finlandia-talossa omaa musiikkiaan. Se oli sellainen kokemus, että okei, tällä tasolla toimitaan! Huikea elämys – tiedostin siinä vaiheessa jo mikä Lutoslawskin panos 1900-luvun jälkipuoliskon taidemusiikkiin on ollut, ja että sellaista pystyi kuulemaan ja näkemään tämmöisellä festivaalilla, niin se oli kyllä hyvä startti siihen.

Sitten esimerkiksi vuoden -97 festivaalilla, kun festari festarilta vaihtui taiteellinen johto, Eero Hämeenniemi toi sellaista läntisempää taidemusiikkia. Ohjelmaan tuli esimerkiksi amerikkalaisia nykysäveltäjiä, joiden lähtökohta oli aivan toisenlainen kuin oli se “piikkilanka-avantgarde” jota oli Euroopassa suosittu toisen maailmansodan jälkeen. Oli tosi virkistävää kuulla, että sellainenkin on ihan ajan hermolla.

Monia merkittäviä säveltäjiä olen kuullut ensimmäistä kertaa Suomessa, niinkuin aikanaan Thomas Adèsia, tai Olga Neuwirthiä, ja Liza Limiä… you name them. Tämän festivaalin merkitys uuden sisällön ja uusien tekijöiden tuojana on ollut hirveän suuri. Säveltäjän perspektiivistä Musica nova ja sen edeltäjä Helsinki Biennale on hirveän tärkeä – en tiedä voiko tätä riittävästä korostaa, että mikä se merkitys on ollut.

P: Jostain syystä minä olen ajatellut, että se tärkeys on siinä että saadaan omaa musiikkia esille ja myös ehkä kansainvälisellekin yleisölle. Kiinnostavaa, että näkökulmasi on lähtökohtaisesti tuonti, ei vienti!

OT: Joo, mutta se on lisääntynyt nyt viime vuosina! Sanoisin että viimeisen 10–15 vuoden aikana, jolloin tämä festivaali ylipäätään on kansainvälistynyt tietyllä tavalla enemmän. Musiikin tiedotuskeskus Fimic, sittemmin Music Finland, on ruvennut tuomaan näille suomalaisille festivaaleille porukkaa, esimerkiksi muiden festivaalien järjestäjiä ja kansainvälistä mediaa, ja samalla 10-luvun alkupuolella tämän festivaalin yleisömäärä alkoi kasvaa. Nykyään Musica nova on hyvin suosittu festivaali, sinne tulee loistavastikin yleisöä välillä. Kun Uusinta Ensemble vuonna 2019 esiintyi Musica novassa 20-vuotisjuhlakonsertissaan, talo oli niin täynnä, että vaikka sinne yritettiin kantaa lisää tuoleja sisään, niin ne ei meinanneet mahtua.

Kyllä Musica nova on hirveän tärkeä näyteikkuna, usein etenkin esiintyjille. Tämmöinen hauska yksityiskohta, että vuoden -99 Musica nova -festivaalin säveltäjävieraana oli Tom Adès, ja ohjelmassa oli muun muassa hänen oopperansa Powder her face, jonka Susanna Mälkki johti. Se oli Susannan semmoinen ensimmäinen tuommoinen isompi juttu, ja Tom Adès innostui että hitsi, täähän toimii. Susanna teki siinä tietyllä tavalla läpimurtonsa, ja sitten häntä vietiinkin kohta ulkomaille täyttä vauhtia.

P: Tuo on kyllä ehkä festarin keskeinen määritelmä, että oikeat ihmiset saatetaan yhteen oikeaan aikaan, niin voi seurata jotain tosi siistiä.

OT: Kyllä! Joskus käy tällainen tuuri.

Mutta nyt kun avasin tuon, että mikä on sellainen unohtumaton juttu, niin kyllä täytyy nostaa vuoden 2006 Musica nova -festivaalilta oma profiilikonserttini.

P: Mitäs siitä seurasi? 

OT: No siitä seurasi muun muassa semmoinen, että seuraavana päivänä – tai sitä seuraavana – Helena Hiilivirta sanoi että tekisitkö RSO:lle kappaleen. 

Helsinki Biennalella oli tapana silloin aikanaan nostaa esiin aina joku nuoremman polven kotimainen säveltäjä. Esimerkiksi muistan vuoden -93 festivaalilla oli Veli-Matti Puumalan konsertti, joka oli todella onnistunut. Usein ne konsertit olivat kestoltaan semmoisia tunnin mittaisia, ja ei orkesterikonsertteja koska semmoisen järjestäminen olisi tosi hankalaa, paitsi joissakin tapauksissa Avantin kanssa. Lotalla [Wennäkoski] oli konserttinsa, ja Tommi Kärkkäisellä oli konserttinsa… Ja minulla oli vuonna 2006, vaikka en varsinaisesti nuori säveltäjä siihen aikaan ollutkaan, jos ei oteta huomioon sitä, mikä on Suomalaisen nuoren säveltäjän virallinen määritelmä. Tiedätkö sinä mikä se on?

P: Ai siihen on määritelmä?

OT: Siihen on määritelmä, se on tosin minun keksimä, mutta jokainen tämän kuullut on sen hyväksynyt. Suomalaisen nuoren säveltäjän virallinen määritelmä on “Eero Hämeenniemi tai nuorempi”. 

Tämä tulee siitä, kun 70-luvulla aloittanut Korvat auki -sukupolvi muutti nykymusiikin kentän suunnan Suomessa radikaalisti. Ja Eero oli vanhin siinä porukassa, Kaija [Saariaho] oli vuotta nuorempi, ja sitten muutaman vuoden sisällä tuli näitä muita, Länsiötä, Kortekangasta, Koskelinia, ja sitten tulee Lindbergiä, Salosta, Tuomelaa, näin edelleen. Tietyllä tavalla uudet tuulet alkoivat puhaltaa 70-luvun puolivälin jälkeen, ja Eero oli siinä vaiheessa sen porukan vanhin, joka aloitti sen homman, ja sen takia määritelmä on että suomalainen nuori säveltäjä on Eero Hämeenniemi tai nuorempi.

Mutta yhtä kaikki, minulla oli tällainen profiilikonsertti vuoden 2006 festivaalilla, ja siellä oli paljon yleisöä, ja se oli omasta perspektiivistäni ainakin tosi hieno kokemus ja menestys. Se on ollut säveltäjille kyllä hyvin, hyvin tärkeä festivaali ja on sitä edelleen. Kun katsoo nyt esimerkiksi tätä ohjelmaa [2025], että minkä verran täällä on kotimaista musiikkia, niin onhan sitä paljon.

P: On sitä. Olen tehnyt laskelmankin siitä, tai olen laskenut yhdistyksen jäsenet ohjelmassa: siellä on laskujeni mukaan 29:ltä meidän jäseneltä musiikkia, joista osalta on parikin biisiä. Ja niistä kantaesityksiä on 18. 

OT: Joo, kyllä tämä siinä suhteessa on yhä edelleen semmoinen tapahtuma, joka esittelee myös suomalaista musiikkia tosi paljon. Rinnastaisin tämän moniin muihin eurooppalaisiin nykymusiikkifestivaaleihin, jotka on maansa johtavia vastaavia tapahtumia: niissä kuullaan paljon sen maan tekijöitten musiikkia, mutta ei liikaa. Siten, että se ei ole mikään showcase suomalaiselle musiikille.

Ja olen hirveän iloinen siitä, että Tuulin [Lindebergin] taiteellinen linja on kekseliäs, monipuolinen, ja näissä ahtaissa olosuhteissa varsin laaja – hän on onnistunut ottamaan erilaisia asioita esiin hyvin.

P: Toi ainakin tulee tähän artikkeliin, koska aina pitää kehua julkisesti!

OT: Ilman muuta pitää kehua. Se ensimmäinen festivaali jo oli ohjelmistoltaan todella, todella kiinnostava. Tosi kiinnostavan paketin Tuuli teki jo kaksi vuotta sitten, ja tämä ei häviä sille, uskoisin näin.

P: Siirrytään keskustelemaan vähän tuosta teemasta. Festivaalin teema on tänä vuonna Yhdessä. Säveltäjän työstä usein mielikuvat on aika yksinäisiä, niin minkälaisia ajatuksia tämmöinen Yhdessä-teema herättää säveltäjässä?

OT: Niinhän sitä aina ajatellaan, että säveltäjä tekee töitään yksin ja näin edelleen. Mutta silloin kun tuo pandemia alkoi 2020, niin aika pian sen huomasi, että ei se ihan niin menekään. 

Muistan, kun kustantajani Saksasta pyysi kirjoittamaan muutaman kappaleen mittaisen jutun siitä että miten elämä on muuttunut nyt kun kaikki paikat on suljettu. Siinä vaiheessa vastasin siihen että no, eihän tässä mikään ole muuttunut, eihän minulla ole mitään ihmiskontakteja muutenkaan. Minä lojun aamupäivän ja menen puolenpäivän jälkeen työhuoneelle, kun olen herännyt tai jotenkin muuttunut toimintakykyiseksi, ja sitten istun siellä työhuoneella alkuiltaan asti ja palaan kotiin, ainoat ihmiset joita tapaan muutenkaan ovat kaupan kassa ja oma vaimo iltaisin ja aamuisin. 

Ei siinä kauan mennyt sen jälkeen, kun huomasi, mihin tämä kaikki tähtää: kuinka kurjaa on se, että istun yksin työhuoneella. Huomasin, että se mitä minä kaipasin kaikkein eniten, oli se suora vuorovaikutus esittäjien kanssa. Tuntuu hienolta, kun saa kappaleen valmiiksi, ja siten, että on jopa itse siihen tyytyväinen… mutta se varsinainen prosessi alkaa vasta siinä vaiheessa, kun kappaletta aletaan valmistaa sen esittäjän kanssa. Alkaa vuoropuhelu siitä, että mitä tässä on ja mitä tälle kannattaisi tehdä, ja tehdäänkö tohon tommonen juttu ja muutetaanko tämä asia, kaikki tällainen, joka tähtää sitten siihen varsinaiseen konserttiin. 

Meni puolitoista vuotta, että yhtä tilaisuutta lukuunottamatta kaikki julkiset esitykset musiikistani peruutettiin. Seuraavana kesänä, 2021 heinäkuussa, oli Hauhon musiikkijuhlilla kantaesitys Hattulan kirkossa, ja vaikka sielläkin sai vain joka toisella rivillä istua ja pariskuntienkin piti istua kolmen metrin päässä toisistaan, kaikilla piti olla maskit ja muuta tällaista, sinne kuitenkin tuli yli sata ihmistä yleisöön. Se tunne, että olen valmistanut tämän kappaleen kantaesityksen yhdessä esittäjien kanssa, ja nyt me esitetään tämä elävälle yleisölle, että tämä yhdessäolo palasi – niin semmoinen hunaja kiersi verisuonissa siinä vaiheessa. Olin niin onnellinen siitä, että oli taas mahdollista kokea tämä yhdessä.

Jos paikalla on yksikään ihminen, joka kuuntelee sellaisin korvin niin kuin yleisö kuuntelee, niin tilanne heti muuttuu. Se muuttuu esitystilanteeksi. Ja se ei onnistu yksin. Se saa siinä kohtaa sen merkityksen, että mitä se “yhdessä” oikeasti tarkoittaa. Musiikkihan jää, jos ei sitä koe kukaan muu kuin musiikin tekijä tai esittäjä yksin, niin sinne nuottipaperin vangiksi, jos se on nuottipaperille kirjoitettu. Siinä mielessä tuo teema avautuu mielestäni hyvällä tavalla.

P: Musiikkia ei edes ole oikeastaan muutoin kuin yhdessä, se on lähtökohtaisesti täysin yhteisöllinen asia. Tai kyllähän nyt omaksikin ilokseen voi soittaa ja tehdä musiikkia?

OT: Joo, vaikka ei muuta kuin napit korvissa kuuntelisi jotakin radiota tai suoratoistopalvelusta musiikkia, niin onhan sekin eräänlaista yhdessäoloa, koska silloin siinä on yhdessä sen musiikin kanssa.

P: Niin, totta. Onpa kauniisti sanottu.

OT: Niinkuin vähän sama asia kuin jossakin taidenäyttelyssä: ihminen on samanaikaisesti yksin, ei tarvitse olla kenenkään kanssa yhdessä, mutta on sitten kuitenkin sen taiteen kanssa aina kahdestaan tai sillä tavalla yhdessä.

P: Ihan samalla tavalla musiikinkin kanssa – on minullakin ollut usein konserttikokemuksia, mistä minä olen saanut jotain aivan muuta kuin vieressä istunut henkilö.

OT: Kyllä, kyllä! Ja se että ne kokemuksethan voi olla vaihtelevia, ihminen voi kuulla samassa paikassa saman esittäjän esittämänä saman teoksen, ja kokea sen täysin eri tavoilla eri kerroilla ihan riippuen omasta vireystilasta tai kiinnostuksesta.

P: Niin, ja ehkä myös siitä, että missä seurassa sen ottaa vastaan. Mutta jos puhutaan yhdessä-teemasta tai yhteisöllisyydestä myös ammatillisen yhteisön kautta, niin mitä näet tällaisen nykymusiikkiyhteisön, minkälaisena se säveltäjälle näyttäytyy, ja sitten toisaalta miten näkisit Suomen säveltäjät ammatillisena yhteisönä?

OT: Tämmöisellä nykymusiikkifestivaalilla on sillä tavalla hyvä ja vähän riskaabelikin puoli, että kun tulee paljon säveltäjiä kuuntelemaan toisten säveltäjien musiikkia, niin ei voi välttyä siltä, että siellä on ei rokkipoliiseja, mutta nykkäripoliiseja salin täydeltä! Että ihmiset kuuntelee hyvin kriittisin korvin, ja miettii sitä että miten tämä vertautuu jo olemassaolevaan musiikkiin tai omaan musiikkiini. Säveltäjänä minusta on hirveän kiintoisaa käydä kuuntelemassa tällaisia konsertteja siksi, että sieltä saa oikeasti ideoita. Kyllähän säveltäjät kuulee toistensa musiikkia nykkärifestivaaleilla, ja se jossakin määrin säätelee sitä, mihin suuntaan edetään. 

P: Näinhän ne musiikilliset aikakaudet lopulta sitten löytyy sieltä.

OT: Niin! Että jos joku kuulostaa oikein hyvältä, ja saa hirveän hyvän esityksen, niin kyllä siinä on sellainen tendenssi että toiset säveltäjät rupeaa miettimään että toi suunta on kiinnostava ja seuraavassa teoksessani menen tuohon suuntaan. Paljon sellaisia hedelmällisiä yhteentörmäyksiä tapahtuu sen kautta, että säveltäjät kuulee toistensa musiikkia. 

Mutta kyllä minä silti näen, että tällaisen festivaalin tärkein tarkoitus on viedä tätä musiikkia ei-ammattilaisyleisölle. Koska niinkuin tiedämme, niin tämä on marginaalinen alue noin musiikkielämässä yleensä, ja missäs ihmiset sitten pääsisivät kuulemaan paljon – tai haluamansa määrän – nykytaidemusiikkia, jos ei tällaisella festivaalilla. Ihanteellisin tilanne on se, jos tulee kuulija, joka on joko ummikko tai vähän perillä näistä asioita, ja kuuntelee haluamiaan konsertteja ja muodostaa niistä täysin oman, riippumattoman käsityksensä tai saa elämyksensä ilman että sitä kukaan muu ohjailee. Silloin se taide on parhaassa tehtävässään. Se välittää kokemuksia ja tuntemuksia yleisölle, joka saa ihan rauhassa pohtia sitä ilman että kukaan kertoo, että miksi tämä on niin vaikeaa!

P: Sanopa muuta! [Räihälän kirjoittaman Finlandia-palkitun tietokirjan nimi on Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa.]

OT: Eihän tämä mitään vaikeeta musiikkia ole, eihän mikään musiikki ole sen vaikeampaa kuin toinen musiikki, sehän on täysin kiinni siitä että millaiset odotukset kuulijalla on. Jos kuulija ei odota jotakin tiettyä asiaa, niin mikä tahansa voi kuulostaa hyvältä. 

P: Sitä vielä haluaisin sinulta kysyä, että miltä säveltäjästä tuntuu kantaesityksen aikana?

OT: Kantaesitys on säveltäjälle aina suunnattoman jännittävä paikka. Se musiikki – vaikka se on hyvin harjoiteltu ja säveltäjällä on selkeästi mielessään, miltä sen pitää kuulostaa, niin joka tapauksessa herää eloon vasta siinä esityksessä. Se on tosi jännittävä tilanne aina säveltäjälle, koska se on myöskin niin kuin kaksisuuntaista – tai se on itseasiassa kolmisuuntaista, sillä tavalla että miten esittäjät siihen reagoi, miten yleisö reagoi esitykseen, miten yleisö reagoi säveltäjään, miten säveltäjä esittäjiin ja yleisöön, ja miten se musiikki asettuu siihen. Ja se on hirvittävän jännittävä tilanne, myös kokeneelle säveltäjälle.

P: Onko se vielä jännittävämpää ehkä tällaisessa Musica nova -kontekstissa missä ne mahdolliset nykkäripoliisit on kuuntelemassa?

OT: Joo, kyllä se totta kai se läsnäolo voi vaikuttaa siihen asiaan. Säveltäjä kantaesityksen yhteydessä tietää sen, että nyt tämä musiikki asettuu tällaisen yleisen arvioinnin ja kritiikin kohteeksi – vaikkei siis puhuta mistään lehtikritiikistä, kun niitä ei enää kirjoiteta – mutta semmoisen yleisön ja esittäjien kritiikin kohteeksi, että miten tähän suhtaudutaan. Ja sen tuntee siellä konserttisalissa tai missä ikinä se esitetäänkään, kyllä sen tuntee että miten tämä vastaanotettiin. Ja se on jännittävä hetki.

P: Siinä mielessä sillä on varmaan aika paljon merkitystä että onko se yleisö mieli avoinna.

OT: Kyllä, kyllä. Ja keskimääräisestihän kaikki aina haluaa tykätä siitä mitä ne kuulee, koska ei kukaan halua kuulla epämiellyttävää musiikkia tai huonoa musiikkia, sellaista mistä ei tykkää. Keskimääräisesti yleisö on aina säveltäjän puolella, ja nykyään elämme sellaisessa maailmassa kaikeksi onneksi jossa myös esittäjät ovat säveltäjän puolella. Toivottavasti säveltäjätkin tajuavat olla esittäjän puolella.

P: Aina välillä!

OT: Ei vaadita mahdottomia! Että ymmärretään sellaisia reunaehtoja jotka vaikuttaa siihen miltä se musiikki kuulostaa, vaikka se kuulostaisi vähän erilaiselta kuin mitä säveltäjä on kuvitellut. Ja säveltäjän kannalta hyvä esitys on sillä tavalla hieno asia, että yleisö aina ajattelee että onpa hyvä sävellys, jos ei sitä teosta etukäteen tunneta. Ja se saattaa johtua täysin siitä että esittäjä on pannut kaiken peliin ja tulee todella hyvä esitys. Ja sitten jos se kuulostaa tosi huonolta, niin siinäkin valitettavasti sitten vaikka se olisi huono esitys, niin se menee säveltäjän piikkiin, että olipa kurja kappale.

Aulis Sallinenhan lohkaisi aikanaan, että oopperan säveltäminen on siinä mielessä kiitollista puuhaa, että jos se onnistuu ja tulee menestys niin säveltäjä voi olla tavattoman tyytyväinen, ja sitten jos se epäonnistuu, niin kollegat on tyytyväisiä! Mutta en tiedä onko enää nykyään sillä tavalla. Mielestäni meillä on aika kollegiaalinen ilmapiiri Suomessa. En minä tunne, että kukaan erityisesti toivoisi jollekin kollegalle vastoinkäymisiä, en ole sellaiseen törmännyt. Tietenkään kaikki ei voi tykätä kaikista. Mutta se ei tarkoita sitä, että haluaisi jollekin että kunpa sen kappale saisi täystyrmäyksen tai jotain sellaista.

P: Vaikka voisi kuvitella, että säveltäjät kilpailee aika paljon, ja kilpailee samoista työtilaisuuksista ja niin edelleen?

OT: Totta kai. Mietin tuossa joku päivä sitten – en muista kenen kanssa keskustelin siitä, että mitä oikeasti on menestys musiikissa. Niin se on sitä, että pääsee tekemään sellaisia juttuja joita haluaisi tehdä. Menestys on sitä, että pääsee tekemään niitä juttuja, joita kulloinkin haluaa. Ikäänkuin voi valita sen, että mikä on nyt se asia jota haluaa tehdä.

Luulen, että kaikkien säveltäjien perimmäinen toive on, että saisinpa musiikkiani esille. Ja sellaiseen toiveeseen Musica nova vastaa mielestäni – on vastannut kautta vuosien – varsin hyvin.

P: Tuo on kyllä ihan mahtava kommentti vaikka päättää tämä haastattelu! Haluatko sanoa vielä jotain terveisiä tai antaa suosituksia festivaaliyleisölle?

OT: Kannattaa suhtautua kaikkeen avoimesti, eikä odottaa mitään eritystä – niin silloin voi ihan rauhassa muodostaa sen oman kokemuksen ja elämyksen pohjalta oman tuntemuksen. 

Aina kiva, jos joku antaa jotakin suosituksia, koska silloin voi tulla sellainen että okei, tämä on tärkeää, kun tuo sanoo. Mutta sitten, jos siitä syntyykin vain fear of missing out -tunne – että en ollut aikonut mennä tuohon tilaisuuteen, mutta jos tuo kerran sanoo, että se on tärkeää, niin pitäisikö sinne mennä! Ja sitten jos se onkin tilaisuus joka ei tunnu hyvältä niin sitten ihminen tuntee itsensä petetyksi. VarjoNovan voi siksi nostaa esiin, että siellä aina nähdään pikkuisen sitä että mitä kuplii pinnan alla ja mihin suuntaan ehkä ollaan menossa joidenkin vuosien kuluttua.

P: Minä ehkä tämän keskustelun pohjalta myös mietin, että toivottavasti yleisö kokee myös olevansa osa sitä festivaaliyhteisöä, ja taidemusiikkiyhteisöä, olevansa osa sitä teemaa.

OT: Suorastaan haluaisin, että se olisi se vahvin viesti tässä mitä minä sanon. Se on ihan oleellinen osa tätä. Se mitä sanoin, miten merkittävä kokemus minulle oli puolentoista vuoden pandemiasulkujen jälkeen, että nyt oli konsertti! Oli kantaesitys, johon tuli oikeasti yleisöä, ja joka antoi välittömän palautteen ja loi sen tunnelman, joka siihen tarvittiinkin, että hei, me ollaan konsertissa – yhdessä.

80-vuotisjuhliaan tänä vuonna viettävä säveltäjien taiteilijajärjestö Suomen Säveltäjät ry on yksi Musica nova Helsinki -festivaalin pääjärjestäjistä.

VarjoNova-konsertti 9.2.2025 klo 15 Helsingin konservatoriolla, vapaa pääsy