Suut: 1+1=3 

Suut: 1+1=3 
12.2.2025  klo 17:00
Musiikkitalo, Paavo

Anna-Sofia Anttonen, saksofoni 
Meeri Pulakka, sopraano
Livia Schweizer, huilu
Meriheini Luoto, viulu

Meriheini Luoto (*1989): To The Moon… (2025, kantaesitys)
Luciano Berio (1925–2003): Sequenza I (1958/1992)
Vinko Globokar (*1934): Dos à dos (1988)
Luciano Berio: Sequenza III (1965)
Philippe Leroux (*1959): Un Lieu Verdoyant (1999)
Luciano Berio: Sequenza VIIb (1969/1993)  
Rebecca Saunders (*1967): O, Yes and I (2017–18)
Meriheini Luoto: …And Back (2025, kantaesitys)

Suut: 1+1=3

Konsertin otsikko viittaa siihen, että kun kaksi elementtiä yhdistyy, lopputulos on enemmän kuin osiensa summa.

Luciano Berion Sequenzat—14 sooloteosta eri soittimille—tutkivat usein polyfoniaa, jopa silloin, kun ne on sävelletty yksiäänisille soittimille. Tänään kuulemme näistä Sequenzoista kolme, kolme duoa sekä konserttia kehystävän kantaesityksen triolle, joka aloittaa ja päättää matkan. Kutsumme sinut mukaan kanssamme kuuhun ja takaisin. Ehkä viet jotain mukanasi, jätät jotain taaksesi ja palaat jonkin uuden kanssa. Hyvää matkaa!

Yleisradio äänittää konsertin, ja se kuullaan Yle Radio 1 -kanavalla 21. helmikuuta klo 19.02.

Meriheini Luoto: To The Moon… …And Back 

Teos on saanut inspiraationsa sielulintuihin ja muuttolintuihin liittyvistä uskomuksista. Kansanperinteistä löytyy paljon kertomuksia, joiden mukaan lintu tuo sielun syntyvälle lapselle ja kuoleman hetkellä vie sen tuonpuoleiseen. Linnuista monet ovat tottuneet lentämään pitkiä matkoja muuttaessaan talveksi pois, erään 1600-luvun teorian mukaan kuuhun. Ehkä sielulinnutkin suuntaavat toisinaan kohti kuuta?

Teos on syntynyt Luodon ja Suut-yhtyeen yhteistyönä pohjautuen lisäksi Feodor Pratšun Musta lintu -lauluun. Teoksessa soi myös pärrä, joka on oletettavasti yksi maailman ensimmäisistä soittimista, ja jota on käytetty apuvälineenä henkimaailmaan yhteyttä otettaessa. Nyt pärrä toimii apuna matkan ensimmäisessä pyrähdyksessä ja voimme kuvitella itsemme hetkeksi sielulintujen joukkoon, matkalle kohti kuuta. 

Luciano Berio: Sequenza I 

Luciano Berion Sequenza I soolohuilulle sävellettiin vuonna 1958 italialaiselle huilisti Severino Gazzellonille, ja se on osa suurempaa 14 Sequenzan sarjaa eri soittimille. Sequenza I tunnetaan innovatiivisuudestaan, erityisesti alkuperäisen version tilallisen notaation käytön ansiosta. Kyseisessä nuotinnustavassa nuottien ja taukojen pituudet esitetään niiden fyysisenä etäisyytenä. Tämä helpotti huilistien liikkumista teoksen monimutkaisessa rytmiikassa ja antoi mahdollisuuden tulkinnan uudenlaiselle luovuudelle. Kuitenkin jotkut esittäjät, kuten Gazzelloni ja Aurèle Nicolet, ottivat erilaisia vapauksia ja tulkintoja rytmissä, mikä sai Berion vuonna 1992 kirjoittamaan teoksen uudelleen perinteisellä nuotinnustavalla suuremman rytmisen tarkkuuden varmistamiseksi ja fraasien ennalta-arvaamattomuuden säilyttämiseksi. 

Teoksessa kuuluu Berion syvä kiinnostus ääneen, dynamiikkaan ja polyfoniaan. Vaikka Sequenza I on yksiääninen, Berion tavoitteena oli luoda kuuntelukokemus, joka herättää useiden äänten läsnäolon haastamalla huilun, jota hän piti ”vähiten polyfonisena” soittimena. Teoksen äkilliset dynamiikan, luonteen ja materiaalin muutokset vaativat huilistilta virtuoosimaista lähestymistapaa, joka laajentaa monofonian käsitteen rajoja. Jo tässä ensimmäisessä Sequenzassa on läsnä Beriolle tyypillinen jatkuva sitoutuminen musiikillisten rajojen laajentamiseen ja esittäjien haastamiseen.

Vinko Globokar: Dos á Dos

Vinko Globokar on slovenialainen säveltäjä ja pasunisti, joka tunnetaan kokeellisesta ja rajoja rikkovasta lähestymistavastaan musiikkiin. Muutettuaan Ljubljanaan vuonna 1947 hän opiskeli paikallisessa konservatoriossa ennen siirtymistään Pariisin konservatorioon. 1960-luvulla hän kehitti sävellystaitojaan Leibowitzin ja Berion ohjauksessa.

Globokarin musiikki tunnetaan epätyypillisistä tekniikoistaan, spontaanisuudestaan ja vahvasta improvisaation painotuksestaan, jota myös hänen jazz-taustansa on muokannut. Hänelle musiikin tulee kriittisesti käsitellä nyky-yhteiskuntaa, ja hän tutkii usein syvällisiä teemoja, kuten pakolaisuutta, konflikteja ja ihmisyyttä. Teokset kuten Les émigrés (1986), L’Exil (2012-2014) ja L’Armonia Drammatica (1987-1990) heijastavat hänen syvää huolenpitoaan maahanmuutosta ja ihmisten kärsimyksestä käsitellen kysymyksiä, jotka resonoivat laajasti konserttisalin ulkopuolella.

Toinen Globokarin työn ominaispiirre on hänen kykynsä yhdistää improvisaatiota ja teatraalisia elementtejä luoden musiikin ja draaman sulautuman. Teokset kuten Kaktus unter Strom (1999), Der Engel der Geschichte (2000-2004) ja Das Orchester (1974) yhdistävät lavalla tapahtuvia toimintoja musiikkiin kyseenalaistaen perinteiset konserttikäytänteet ja vahvistaen esityksen emotionaalista vaikutusta.

Dos á Dos (suom. “seläkkäin) on esimerkki tästä musiikin ja teatterin fuusiosta, joka on tyypillistä Globokarin tyylille. Teos on keskustelu, taistelu tai jopa rakkauden julistus kahden esittäjän välillä. Seläkkäin asetetut esiintyjät navigoivat monimutkaisessa suhteessa, “työntäen ja vetäen” toisiaan. Miten tämä rakkauden ja vihan tarina päättyy?

Luciano Berio: Sequenza III

Luciano Berion mukaan ihmisääni viittaa aina itsensä ulkopuolelle, merkitsee jotain ja luo valtavan määrän mielleyhtymiä. Tämä on erityisen hyvin kuultavissa Berion naisäänelle säveltämässä sooloteoksessa Sequenza III (1965), joka yhdistää suuren valikoiman äänenkäyttötapoja laajennetuista laulutekniikoista arkipäivän äännähdyksiin linjakasta ja herkkää laulamista unohtamatta. Markus Kutterin runo on saanut Berion käsittelyssä musiikillisen käännöksen. Teksti on hajotettu yksittäisiksi äänteiksi, tavuiksi ja sanoiksi, jotka paljastuvat kappaleen edetessä:

Give me a few words for a woman
to sing a truth allowing us
to build a house without worrying before night comes

Berio on kuvaillut teosta draamalliseksi esseeksi, jonka niin kutsuttu tarina on esittäjän ja hänen äänensä välinen suhde. Esittäjälleen Sequenza III äänen rajojen tutkailua, ilmaisullisten mahdollisuuksien etsimistä ja vapautta konventionaalisista laulutavoista. Siinä tiivistyy suuri joukko elämän äärimmäisiä tunnetiloja, joista muodostuvat esityksestä toiseen sen koomiset ja traagiset ulottuvuudet, samaan aikaan virtuoosiset ja hauraat. Teoksen vaikuttavuus piilee juuri sen moniulotteisuudessa ja intensiivisyydessä sekä säveltäjän esittäjälle antamassa vapaudessa löytää assosiaatioita ja ristiriitoja nuottikuvan ehdottamista karaktääreistä. Tämän ansiosta tulkinnalle on lähes rajattomat mahdollisuudet. Berio sävelsi teoksen työkumppanilleen, innoittajalleen ja sävellysajankohtanaan jo entiselle vaimolleen, laulumusiikin konventioita uudistaneelle laulutaiteilija ja säveltäjä Cathy Berberianille.

Philippe Leroux: Un lieu verdoyant

Ranskalaissäveltäjä Philippe Leroux omisti sävellyksensä Un lieu verdoyant (Vehreä paikka, 1999) spektrimusiikin legenda Gérard Griseyn muistolle. Leroux’n ystävä ja tärkeä esikuva oli menehtynyt sävellysvuotta edeltävänä vuonna. Grisey’n puoliso, mezzosopraano Mireille Deguy lauloi teoksen kantaesityksen. Leroux kokosi Un lieu verdoyant -teoksensatekstin Jeremian valitusvirsistä (Raamattu), joissa kuoleman väkivaltaisuutta käsitellään voimakkaasti mutta samaan aikaan myös toivosta muistuttaen. Laajentumisella ja tihentymisellä operoivan teoksen elevalikoimassa vuorottelevat kuolemaan assosioituva laskevuus sekä elämään ja toivoon samastuva nousevuus. Sopraanon ja saksofonin liukuvat ja mikrotonaaliset äänet punotaan yhteen säveltason, energian ja eleiden jatkumoiksi: jokainen jakso kasvaa ulos edellisistä ja linkittyy niihin eri tavoin, kuin luonnollinen orgaaninen prosessi.

Luciano Berio: Sequenza VIIb

Luciano Berion vuonna 1969 oboelle sävelletty Sequenza VII sovitettiin myöhemmin vuonna 1993 sopraanosaksofonille nimellä Sequenza VIIb. Oboisti Heinz Holligerille omistetun ja hänen kanssa tiivissä yhteistyössä sävelletyn teoksen saksofoniversion laati Claude Delangle. Teos sisältää runsaasti erikoistekniikoilla tuotettavia ääniä ja sen notaatio poikkeaa perinteisestä: aika-arvojen sijaan tahdit on merkitty sekunnein desimaalien tarkkuudella. Luciano Berion sanojen mukaan Sequenzojen esittäminen vaatii muusikolta niin instrumentin käsittelyn kuin mielen virtuositeettia. 

Sävellyksen tunnusmerkki, teoksen alusta loppuun asti kantava pitkä h-sävel kuullaan tänään Meriheini Luodon viulusta. Tämän piilosta kaikuvan sävelen ympärillä saksofonisti leikkii, kirmailee, nokkii, laulaa, hulluttelee laajalla dynaamisella skaalalla. Teoksessa on käytetty b-sävelen soittamiseen kuutta erilaista sormitusta, jonka ansiosta sama sävel kuullaan monissa eri väreissä.

Sävellyksen syntymisessä oleellista on ollut instrumentalistin ja säveltäjän välinen yhteistyö. Julkaistun nuotin ohessa on erillinen ohjesivu, sisältäen esimerkiksi multifonien ja trillien sormituksia, jotka ovat suurena apuna teosta harjoitellessa. Jokainen teoksen esittänyt muusikko tekee vielä omat ratkaisunsa ja löydöksensä niiden päälle, ja löytää juuri itselle sopivat tavat tuottaa sävellyksen moninaiset äänet.

Rebecca Saunders: O Yes & I

Rebecca Saundersin O Yes & I on sopraanon ja bassohuilun duo, osa säveltäjän laajamittaista, tilallista Yes (2017) -teosta. Se on saanut inspiraationsa James Joycen Odysseuksen päättävästä Molly Bloomin monologista. Tämä monologi tutkii tajunnanvirran keinoin Mollyn seksuaalista itsenäisyyttä ja myllerrystä hänen suhteessaan Leopold Bloomiin. Se haastaa yhteiskunnalliset odotukset paljastaen monimutkaisen kirjallisen naishahmon sisäisen elämän. O Yes & I -teoksessa Molly Bloomin monologin fragmentit ilmenevät sopraanon ja bassohuilun dynaamisessa vuoropuhelussa, jossa pehmeys ja kovuus vaihtelevat, erilaiset voimat törmäävät ja sulautuvat yhteen.

Saundersin musiikki syntyy usein hiljaisuudesta, ja äänet alkavat “tyhjyydestä.” Hiljaisuuden ja äkillisten, räjähtävien eleiden välinen vaihtelu luo latautunutta jännitettä, joka edustaa sekä paikallaanoloa että aggressiota, peilaten Joycen intensiivistä ja provosoivaa proosaa.

“Yes. Yes once O.
The dear dead beyondre, dear dead.
Call, close my eyes. Breath breath, my lips.
Rose, rose and close my eyes.
My heart Oh and my eyes, oer ere.
Kiss kiss my eyes.
Sweet song. Hate that istsberg, comes quite nearly me! Yes! Shit. No, I never, quite nearly only! No more. Quite tricky trick steady shit weeping Oh.
Weeping tone once in the dear dead day, sweet song. The world, (oh weeping).”
[…]

Teos tilattiin sopraano Juliet Fraserille ja bassohuilisti Helen Bledsoelle Louth Contemporary Music Festivalin The Book of Hours -tapahtumaan, O Yes & I.

Anna-Sofia Anttonen on utelias helsinkiläinen saksofonisti ja taiteilija, joka on erityisen kiinnostunut aikamme musiikista ja erilaisista risteymäkohdista. Hän on opiskellut Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa sekä Baleaarien konservatoriolla. Anttonen tutkii mielellään instrumenttinsa ja musiikin esittämisen laajennettuja mahdollisuuksia ja on kantaesittänyt lukuisten säveltäjien teoksia. Hän säveltää kokeellista musiikkia keramiikka- ja säveltaidetta yhdistävässä Kukkapilli -projektissa sekä elektroakustisen Tektonik -yhtyeen kanssa. Anttonen on Uusinta Ensemblen, Saxtronauts -yhtyeen ja Kaaos Ensemblen jäsen. Lisäksi hän työskentelee monipuolisesti erilaisissa solistin, orkesteri-, teatteri- ja kamarimuusikon tehtävissä. Hän on esiintynyt festivaaleilla kuten Uuden musiikin lokakuu, Musica Nova, Musiikin aika, rainy days, Flow ja Helsingin juhlaviikot.

Sopraano Meeri Pulakan monipuolinen ohjelmisto ulottuu barokista nykymusiikkiin. Hän saa usein kiitosta tyylikkäistä, musikaalisista ja koskettavista tulkinnoistaan niin kamarimusiikin, sooloteosten kuin oopperankin parissa. Pulakka on laulanut useiden suomalaisten orkestereiden ja yhtyeiden solistina ja monissa nykymusiikkitapahtumissa, kuten Kallion nykymusiikkipäivillä, Uuden Musiikin Lokakuu, Musica nova Helsinki ja Nuovi Spazi Musicali -festivaaleilla sekä Tulkinnanvaraista-konserttisarjassa. Pulakka on valmistunut musiikin maisteriksi Taideyliopiston Sibelius-Akatemiasta ja Wienin Universität für Musik und darstellende Kunst -yliopistosta. Hän lauloi nykylaulumusiikkiin keskittyvän ensikonserttinsa 2019 Talven nuoret taiteilijat -konserttisarjassa Helsingin Musiikkitalossa. Syksyllä 2024 hän aloitti taiteelliseen musiikin tohtorin tutkintoon tähtäävät jatko-opinnot Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa. Meeri Pulakan työskentelyä ovat viime aikoina tukeneet Suomen Kulttuurirahasto, Jenny ja Antti Wihurin rahasto sekä Musiikin edistämissäätiö.

Huilisti Livia Schweizer tunnetaan kiinnostuksestaan improvisointiin ja epäkonventionaalisiin nuotinnusmenetelmiin, jotka mahdollistavat yhteistyön erilaisista taustoista tulevien luovien ihmisten välillä. Hän on valmistunut Livornon konservatoriosta ja musiikin maisteriksi Taideyliopiston Sibelius-Akatemiasta. Italialais-sveitsiläinen Schweizer työskentelee freelance-muusikkona suomalaisella nykymusiikkikentällä sekä useissa orkestereissa ja myös opettajana. Hän on esiintynyt mm. NYKY-ensemblen, Korvat Auki -yhtyeen, UMUU-ensemblen, Eloa ryn ja Tamperingin kanssa sekä  useilla festivaaleilla, kuten Flow Festival, Helsingin Juhlaviikot, UNM Festival, Tulkinnanvaraista, Luosto Soi, Jauna Muzika (Liettua) ,METRIC (Saksa), Hiljaisuus-festivaali ja Musica nova. Syksyllä 2023 Schweizer aloitti jatkotutkinto-opiskelijana Taideyliopiston Sibelius-Akatemian MuTri -tohtorikoulussa aiheenaan, kuinka graafiset ja tekstimuotoiset nuotit voiva olla taiteiden ja kulttuurienvälisen dialogin mahdollistajia nykymusiikissa. Vuodesta 2021 lähtien hän on kuulunut kokeilevaan ja vähemmän kuultuja ääniä esiin tuovaan Earth Ears Ensembleen.

Musiikin edistämissäätiö
Musiikkitalon säätiö
Suomen Kulttuurirahasto
Alfred Kordelinin säätiö
Jenny ja Antti Wihurin rahasto