Siirry sisältöön

Tilan ja ajan ääniä

Teksti: Jaani Länsiö

Vuonna 1944 Iannis Xenakis makasi tiilimurskan hautaamana, puoliksi sokeutuneena ja leuka murskana ateenalaisen rakennuksen pommitetuissa raunioissa. Ihmeen kaupalla henkiin jäänyt Xenakis onnistui kääntämään traumansa inspiraatioksi, loppuelämäänsä leimanneista arvista huolimatta. Luotisade, mellakat, pommit; niissä Xenakis kuuli matemaattisista lainalaisuuksista syntyvää musiikkia.

Vain kolme vuotta myöhemmin, työskennellessään Le Corbusiérin assistenttina Pariisissa, hän loi pohjapiirrokset ennen kokemattomalle musiikille, joka saattoi ympäristön, rakennustaiteen, visuaaliset efektit, kehollisuuden ja äänet saumattomasti toisiaan täydentäviksi kokonaistaideteoksiksi. Näitä hän kutsui polytoopeiksi, joka tulee kreikan kielen sanoista poly (useita) ja topos (paikka).

Xenakis suunnitteli polytooopit varta vasten tiettyihin halleihin, arkeologisille kaivauksille tai kongressikeskuksien auloihin. Tyhjänä kaikuneet tilat muuttuivat valtaviksi soittimiksi abstrakteine rakennelmineen, joissa valot vilkkuivat ja elektroninen musiikki kimpoili seinistä. Jos J. W. Goethen luonnehdinta arkkitehtuurista jähmettyneenä musiikkina pitää paikkansa, Xenakis sulatti sen jälleen osaksi ympäristöä, koettavaksi elämykseksi. Nykyään tätä tekee myös australialainen Liza Lim tilateoksillaan.

Xenakisin teoksista on mahdotonta puhua samoilla käsitteillä kuin mihin olemme musiikissa tottuneet. Teemat tuntuvat hahmottomilta, melodiat rytmeiltä. Musiikin loputtua teoksen alkupiste on kadonnut mielestä. Silti ne ovat symmetrisiä, rakenteiltaan ja arkkitehtuuriltaan hiottuja taidonnäytteitä, joissa muoto ja aika liikkuvat matemaattisen säntillisesti, ja kuitenkin ennakoimattomasti. Kuten tietyt rakennukset, Xenakisin sävellykset kohoavat musiikinhistorian aikajanalla uljaina ja silti ympäristöstään erottamattomina monumentteina. Aivan kuin järkähtämättömän säännönmukainen Eiffel-torni keskellä vinoja tiilikattoja, tai Kielletty kaupunki kiiltävien pilvenpiirtäjien sylissä.

“Muusikot eivät soita soittimia, vaan salia”, kuuluu vanha totuus. Kutsumalla kuulijat värähtelemään samalla taajuudella musiikin, rakennelmien ja rakennusten kanssa, Xenakis porautui sanonnan ytimeen ehkä syvemmälle kuin yksikään 1900-luvun säveltäjistä.

Jaani Länsiö on musiikkiin perehtynyt toimittaja, joka nauttii konserttinsa kaikilla aisteilla.

Kuva: The Friends of Xenakis (CC BY 2.5)